Harry Potter ja Feeniksin kilta oli kirjana loistava, mutta filmatisoinnissa sorrutaan päähenkilöiden kiillottamiseen. Nykyelokuvissa tuntuu olevan vaikea esittää juonta, jossa päähenkilö/ päähenkilöt tekevät virheitä, puhumattakaan siitä, että heillä olisi heikkouksia. Tämä on sääli, sillä ihmisen elämään kuuluu tasapainoilu hyvän ja pahan välillä, ja se on se asia, joka kiehtoo lukijoita ja katsojia. Elokuvan tekijät haluavat ehkä jollakin tapaa puhdistaa sankareita, jotta heistä tulisi ikäänkuin "lapsille sopivia".

Rowlingin kirjassa Harry on erityisyydestään huolimatta ihminen, erehtyväinen ja haavoittuvainen. Tämä juuri saa lukijat rakastamaan häntä. Lukijat haluavat nähdä sankarin, joka on inhimillinen ja johon on helppo samaistua.

Kirjan Harry on rakkaussuhteissaan haparoiva ja epävarma, elokuvassa hänestä on tehty tyttöjen fantasioiden kohde, ja hän käyttäytyykin kuin Don Juan konsanaan.

Kirjassa Harry sortuu uteliaisuudessaan murtautumaan professori Kalkaroksen muistiin, mutta elokuvassa hänen esitetään ikään kuin vahingossa näkevän sinne. Kirjassa Harryn vilpillisyys on osa inhimillisyyttä ja hän saa myös rangaistuksensa, kun Kalkaros kieltäytyy jatkamasta oppitunteja ajatuksiin murtautumista vastaan. Elokuvassa ei myöskään nähdä Harryn ja Ronin kompastumista, kun he rikkovat ennustuksen ja ennustus karkaa taivaalle kenenkään sitä kuulematta. Elokuvassa ennustus lipeää taistelun tuoksinassa "pahoilta" velhoilta. Turhaa hurskastelua on mielestäni myös se, etteivät Nevillen mielisairauteen asti kidutetut vanhemmat esiinny elokuvassa.

Myös Harryn tuska Jamesin ja Siriuksen "ilkeydestä" jää muutaman muistivälähdyksen varaan. Kirjassa Harry joutuu käymään sisimmässään taistelua, kun ymmärtää, että hänen isänsä ja Sirius Musta ovat kiusanneet Kalakarosta. Tämä oli mielestäni yksi kirjan koskettavimmista kohdista, sillä jokainen ihminen joutuu läpikäymään samoja asioita, sillä läheiset tekevät usein asioita, joita itse ei välttämättä hyväksy.